2011/06/24

Cosplaynörteillä on villeimmät juhannussuunnitelmat

En edes mainitse mitään siitä tunteesta, kun vahingossa tyhjennät tekstikentän ja poistut sivulta niin, että automaattisesti tallennettu luonnos on pitkän blogitekstin sijaan tyhjä kenttä. Tiedätte varmaan.

Äiti on ihana. :')
Tuollainen lappu  minua odotti huoneeni (= äitini olohuoneen) ovessa, kun palasin torstaina töistä.
Heinäkuu 2009.
Huomaa paita, "Meidän äiti on ihana".
Paidan tämänhetkisestä olinpaikasta
ei ole mitään tietoa. :(
Blogissani en olekaan ehtinyt vielä mainita siitä, että minun äiti on paras. Se on. <3 Äiti ei ymmärrä cosplayta - tai ymmärtää hän, mistä on kyse, mutta ei ehkä sitä, miksi ihmeessä sitä pitää kaikesta tuskasta huolimatta tehdä. Äitiltä (minulle se taipuu teellä, ei deellä!) menee ohi vähintään puolet siitä, mitä puhun eri hahmojen luonteenpiirteistä, ulkoasuista ja asenteista. Äiti ei arvosta sitä, että aikaa, rahaa ja hermoja kulutetaan reilulla kädellä vaateparteen, jota pidetään päällä kerran pari ja kiikutetaan se sitten vinttiin odottamaan sitä kaunista päivää, kun on aikaa ja voimia pitää photoshootti. Äiti ei tykkää lainata itselleen ostamaansa Canon EOS 450D:tä eli Vauvaa minulle shootteihin. Äiti ei voi sietää sitä, että vaikka mukamas teen cosseja vain olkkarissa, ovat eteisen ja keittiön lattiat silti aina mystisesti valtoimenaan langanpätkistä, kangassilpusta, softiksenpaloista, maalista ja liimatahroista. Äiti on mitä ilmeisimmin huolissaan siitä, etten ole koko kesänä tehnyt töissäkäynnin lisäksi mitään, mikä ei liittyisi cosplayyn tai Hopeanuoli!musikaaliin. Nojoo, onhan se aika epätervettä.

Joulu 2010. Äiti hymyilee aina.
(Mulla näköjään joku taktinen
näppäilytekniikka komppikädessä.)
Mutta kyllä minusta silti tuntuu, että äiti on iloinen siitä, että minulla on harrastus jota rakastan ja jossa haluan olla hyvä. Vaikka harrastus tarkoittaakin sitä, että olen usein rahaton, pinna kireällä ja huone kaaoksen vallassa, ja sitä, että viikko ennen conia saatan itkeä ja nauraa puolen sekunnin erotuksilla. Äiti keksii aina keinon pelastaa minut, kun olen syössyt itseni tuhoon emmä-tiiä-miten-tää-tehään-mut-mää-teen-tän-nyt-jotenkin-näin -asenteellani. Äiti ei ole sen parempi ompelija kuin minäkään, mutta ongelmanratkaisukyky on hänellä rutkasti omaani parempi. Äiti kuuntelee - tai istuu puheen kohteena, kun käyn läpi puvun osia ja toteutustapoja, aikataulutusta ja ongelmakohtia. Äiti osaa tietyllä tavalla sulkea korvansa (saaden siten reilusti kärsivällisyyttä), kun ajattelen ääneen asioita, joita on helpompi hahmottaa ääneen puhumalla. Äiti onnittelee vilpittömästi, kun soitan conipaikalta hysteerisenä, että yhyy, tuomarit haluaa mut Eurocosplayyn.

Niin houkutteleva kuin äidin julistus täysin cosplayttomasta juhannuksesta onkin, en pysty noudattamaan sitä. Haluaisin vain istua ja olla, katsella animea, kirjoittaa, laulaa ja nähdä kavereita. Mutta en kykene rentoutumaan, ennen kuin tiedän Animeconin kilpailupuvun olevan hyvässä kuosissa, sunnuntaipuvun nopeasti tehtävissä ja vanhojen, Nekoconissa ulkoilutettavien pukujen olevan eloonjääneitä. En kykene olemaan ajattelematta sitä, miten ihmeessä saan Machan korvat pysymään tarveeksi tukevasti pystyssä ja päteekö kauluria varten suunnittelemani kaava. Itse asiassa tiedän, että en saa rauhaa, ennen kuin Animecon on täysin ohi (jolloin ajattelenkin sitten jo Traconia, mutta ei nyt puhuta siitä).

Viime viikonloput olen juossut milloin missäkin; on ollut musikaalitreenejä, Desucon, random Pörröjä vierailemassa ja niin edelleen. Viikot olen töissä, joskin vain tämän kesäkuun ajan. Iltaisin töiden jälkeen ei ole paljon energiaa jäljellä ja koneella istuminen tuntuu varsin houkuttelevalta illanviettotavalta. Minun on pakko ottaa tästä viikonlopusta irti se minkä siitä saan, vaikka ajankohdalla sattuukin olemaan nimi, "juhannus".

Juhannusseuranani on siis kissa. Tai no, ajatus kissasta.

  Kuten todettua, tää harrastus on ihan perseestä.



Lauantai.
Yuuma-noita, Pachira-vampyyri,
Liru-ihmissusi ja Aiko-kyborgi.
Miika Ojamon kuva.
Sunnuntai.
Ritsu & Mio, K-ON!!
Versio "Listen!".
Pörrö Miona jälleen kerran.
Kurttu kuvasi Sonjan kameralla.
Desuconista pitäisi kai mainita jotain. Lauantain Renkin San-kyuu Magical Pokaan -ryhmä oli huisin ihana, vaikka jouduin omista yksityiskohdistani vähän tinkimään. Toisin sanoen piilolinssit hiersivät flunssaisia silmiä niin, että ne oli pakko ottaa pois heti alkuunsa, ja käsikoruihin väkertämäni piikit eivät sitten halunneetkaan pysyä kasassa. Olimme kuitenkin kokonaisuutena ilmeisesti melkoisen vaikuttavia, koska meitä kuvattiin yllättävän paljon. En usko, että monikaan edes tietää Magipokaa, mutta olihan meillä hurjan söpö porukka!

Sunnuntaina oli aivan ihanaa olla rennoissa Ritsun vaatteissa. Korkokengät tuntuivat harvinaisen helpoilta jalkineilta Lirun mahtibuutsien jälkeen. Tämä versio Ritsusta oli siinä määrin mukava, että matkustin kerrankin conista kotiin asti cossi päällä. Aika siistiä. Oli vain outoa odotella paikallisbussia Jyväskylän keskustassa yllään vaatteet, jotka ovat kyllä ihan normaalit katukuvassa, mutta eivät missään nimessä kuulu omaan pukeutumistyyliini.

Joop, eipä siinä, nyt olen taas onnistunut venyttämään Machan takkikankaan leikkelyä onnistuneesti. Jospa sitä pikkuhiljaa siirtyisi oikeisiin hommiin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Sanottavaa? Kysymyksiä? Ehdotuksia? Elämänviisauksia? Kerro heti!