2014/05/15

Palkintojenjaot ja juokseva vesi

Ennen kuin käyn läpi Cosvisionin pukuni rakentumista tai hulluja kisatunnelmia (lähinnä "mitä mä täällä näiden HYVIEN cossaajien seassa teen??" -tyyppisiä, mutta kuitenkin positiivisia hulluja tunnelmia), haluan sylkäistä pihalle erään toisen asian. Ehdin jo luonnostella tämän hirviötekstin ja sitten Yumi meni ja tiivisti pointtini lyhyesti ja ytimekkäästi. Oh well. Menköön nyt. Kuvamateriaalina omia tyhmiä ilmeitäni palkintojenjaoista.

Ensimmäisen kilpailuni palkintojenjako.
Tracon 2010, ryhmäkisa.
Ennen lavaosuutta minulle tuotiin tuoli,
koska näytin kuulemma siltä
että menetän pian tajuni.
Ja sitten yhtäkkiä
jaettu ensimmäinen sija
- mitä tapahtui?!?

Itkeminen. Ja ylipäätään palkintojenjakoon liittyvät (tunne)reaktiot.

Taisi olla sama pikkulintu, joka minullekin sirkutti, että kaikki Cosvisionin cosplaykilpailujen yleisössä istuneet katsojat eivät ymmärtäneet palkittujen tunnekuohuja. Eikä tämä siis päde ainoastaan tämänkertaiseen tapahtumaan, vaan näihin vastaaviin kommentteihin törmää muutenkin aina silloin tällöin. Mitä ihmettä? Palkitut itkevät? Miksi ihmeessä? Tämähän on vain cosplayta. Eihän se nyt niin iso asia ole.

Minäpä selitän.

Bakacon 2011, pro-sarja. Tässä vielä hymyilen.
Lavalta poistuttuani huutoitkin parikymmentä minuuttia.
Katso pukua. Siis sen palkitun henkilön palkittua pukua. Näetkö sen? Näetkö nuo siistit saumat, monet monituiset materiaalit, kauniisti käännetyt helmat, pienet helmet ja kirjailut? Hienoa. Mistä ajattelet johtuvan, että tuo puku on nyt katseltavanasi? Ei, en tarkoita lähdeteoksen luojaa tai hahmodesignin piirtäjää, vaikka toki hahmon ulkomuoto lähtee nimenomaan sieltä. Tarkoitan todellista, käsinkosketeltavaa asua, jota pitää yllään kolmiulotteinen, elävä ihminen.

Miksi puku on siinä, tuon ihmisen yllä? Sitä ei ole ostettu vaatekaupasta valmiina. Se ei ole tullut liukuhihnalta. Se ei ole ilmestynyt tyhjästä. Se on ihmisen valmistama.

Tekijä on, jos ei nyt vuodattanut sieluaan jokaiseen ompeleeseen, niin ainakin kiristellyt hampaita ja paiskinut hommia toden teolla. Tekijä on käyttänyt tuntikausia miettimiseen, hankintoihin, suunnitteluun. Tekijä on sitoutunut vaativaan liittoon ompelukoneensa kanssa ja todennäköisesti aivastellut kaaoksen keskellä kangaspölyä.

Ja kaiken tämän lisäksi tekijä on myös tavallinen ihminen. Ihminen, joka käy töissä, opiskelee, tienaa, tuhlaa, syö, juo, sairastuu, suree, väsyy, juhlii, stressaantuu, maksaa laskuja jne jne jne. Tekijällä on oma elämä, johon vaikuttaa niin moni asia. Mukavahan se olisi pyhittää se pari kuukautta, joka puvun tekoon on annettu varoaikaa, kokonaan ahkeroinnille. Vaan kuinka ollakaan, muutkin velvollisuudet ovat olemassa. Muun muassa syöminen ja nukkuminen. Ja pään huoltaminen - kokemuksen syvällä rintaäänellä voin kertoa, että neljän seinän sisällä pysyminen viikon ajan putkeen vaikuttaa aivoihin aika ikävästi.

Silti tekijällä on ollut sisua ja voimaa panostaa juuri tähän asuun ja kaikkiin sen yksityiskohtiin. Hän on päättänyt, että tämä puku on tärkeä. Tässä haluan onnistua.

Chibicon 2012, Helsinki. Kolmossija ja naaman levyinen hymy.
Joten hän on miettinyt, hankkinut materiaaleja, suunnitellut, paiskonut hommia, kokeillut, ommellut, purkanut, ommellut uudestaan, säätänyt, hionut, lista on loputon.

Desucon 2013.
YHYHY NEE-SAAAAN,
ANNA RAKKAUTTAAAA
;____;
Lavalla seisova hahmo saattaa olla myös sairaalloinen jännittäjä. Hän voi pelätä esiintymistä. Hän voi olla miettinyt viimeiset kaksi kuukautta, mikä kaikki lavalla voi mennä pieleen. Hän ei ehkä ole mielestään taitava esiintyjä tai ei osaa luoda toimivia esityksiä. Hän on ehkä verrannut itseään toisiin kisaajiin ja todennut, ettei hänessä ole tarpeeksi potentiaalia. Hän on saattanut järsiä kynsiään, hikoilla ja täristä backstagella juuri ennen omaa lavavuoroaan. Siitä huolimatta hän on noussut yleisön eteen ja antanut kaikkensa.

Kun sitten kaikkien uhrauksien jälkeen hänelle annetaan tästä kaikesta palkinto, konkreettinen osoitus hänen suorituksensa laadusta, on se merkki siitä, että työ ei ollut turhaa. Tekijän kädenjälki on arvokasta. Hänen vaivannäkönsä on huomattu. Hänen taitonsa ansaitsevat palkinnon.

Ajattele tätä ja kysy itseltäsi: miten reagoisin, jos saisin palkinnon siitä, mitä rakastan? Siitä, minkä eteen teen kaikkeni? Jos minulle kerrottaisiin suuren ihmisjoukon kuullen, että työlläni todella on arvoa?

Niinpä.

Kaikille palkinnonsaajille nyt, menneessä ja tulevassa minä sanon vain: mikä tahansa tuntuu luontevalta, anna mennä! Itke! Naura, kilju! Jäädy! Änkytä! Juhli! Ne kaikki ovat luonnollisia reaktioita, kun tunteet nousevat pintaan ja olo on onnellinen.

Tämän hetken olet ansainnut!

;w;

4 kommenttia:

  1. Voinko sanoa vain kiitos?

    Eikö se ollut juuri sinun kanssasi, kun juteltiin kisan jälkeen pukuhuoneissa ja tämä pikkulinnun kantava viserrys kulkeutui välikäden kautta sinne? Olen niin tajuton sydänjuuria vuodattava vesiputous kaiken kanssa noin yleensä ja pukuhuoneen pikainen keskustelu oli juuri niin antoisa, että se jäi mieleen ja oli avauduttava. Ihanaa, etten ollut ainoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aw, kiitos itsellesi kommentista.
      Voi hyvinkin olla, että se oli kyseinen tilanne! Mustakin on ihanaa jutella ihmisten kanssa jotka tietää, miltä se tunnekuohuilu tuntuu ja miten tärkeää se onnistumisen tunne on. Ja se on jotenkin niin ihanaa nähdä, miten vaatimattomia ja nöyriä suomalaiset cosplayerit on. Kaikkia jännittää yhtä paljon. :')

      Poista
  2. Hieno teksti (ja mielestäni liikuttavakin, mutta tietenkään en myönnä sitä ääneen)! Minä en ole koskaan ihmetellyt miksi voittajat itkevät. Mielestäni se on yksi niistä merkeistä kun näkee aivan suoraan, että toinen on onnesta soikeana ja se saa itsensäkin iloiseksi :). Mielestäni niin rehellinen reaktio on ihana

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh kiitos! Tunteilu ja parkuminen on parasta!

      Poista

Sanottavaa? Kysymyksiä? Ehdotuksia? Elämänviisauksia? Kerro heti!