Feminismioppituntisuunnitelma

© Mikael Peltomaa

Jestas että blogaaminen voi olla välillä vaikeaa. Tämä syksy on ollut kohdallani aika alavireinen enkä ole oikein saanut kiinni minkäänlaisista luovista virroista, joten cosplaysta kirjoittaminenkaan ei ole oikein napannut. Kokeillaan ottaisiko tämä homma taas tuulta siipien alle!

Seksi_asu_waun alkuvaiheen
patenttiratkaisut.

Vielä silloin kun oltiin lähempänä Traconia, muistelen minulla olleen paljonkin sanottavaa Femme Fatalen asun ja esityksen rakentamisesta, mistä johtuen jätin aiheen kokonaan omaan merkintäänsä. En taida näin kahden kuukauden jälkeen muistaa enää kaikkea mitä aioin tuolloin sanoa, mutta katsotaan.

Femme Fatale -cossi tuli aloitettua joskus vuonna 2013, jolloin jo suunnittelin kisaavanikin sillä. Toisin kävi ja rage quittasin koko suunnitelman tuolloin -- onneksi! Vuonna 2013 esitykseni olisi ollut luultavasti vielä paljon heikommissa kantimissa.

Asusta sen verran, että keinonahkahaalarin työstäminen oli aika hirvittävää. Mukavaa siinä oli se, että huolittelua ei juuri tarvinnut ajatella, mutta virheompeleet taas jäivät kankaaseen armotta näkyviin. Valkoinen materiaali on lisäksi viimeinen asia, jota haluaisi käsiteltävän siinä vaiheessa, kun neula osuu sormenpäähän tai kun sininen maali leviää. Onneksi kynsilakanpoistoaine tekee tehtävänsä... Päällä pitämisen kannalta tuommoinen kokopitkä hengittämätön nahkahaalari on maailman huonoin idea.
Mutta onpahan koettu tämmöistäkin!

Valmiimpi
nahkainen seksi_asu_wau.

Femmeä varten piti tehdä myös naaraan merkin muotoinen naamio, joka tuotti paljon päänvaivaa; kolmiulotteinen hahmottaminen ei cosplayn tapauksessa ole ihan minun juttuni. Naamioita tuli värkättyä monta eri testikappaletta. Harkitsin välissä myös kipsinaamiota, mutta päädyin lopulta alkuperäiseen suunnitelmaani softikseen, jonka muotoilin kasvoille istuvaksi lämmittämällä sitä kasvoistani tehdyn kipsimuotin päällä.

Mainitsin että syksyni on ollut alavireinen; alavireisyys varjosti myös Traconiin valmistautumista. Ääninauha kotidubbauksineen, nauhan deadline lähes päällekkäin Popcult Dayn kanssa, ongelmat lavasteiden ja lavaproppien kanssa, epävarmuus käsikirjoituksesta ja lavaliikkumisestani -- ahdistuksen aiheita riitti, muun elämän murheita edes mainitsematta. Tiedättehän sen pakokauhun, joka iskee deadlinen lähestyessä ja to do -listan ollessa yhä pitkän tuntuinen; se, miten saan kangasnauhan kiinnitettyä keppiin, on yhtäkkiä maailman suurin ongelma. Välillä en kokenut lainkaan sitä iloa, mitä kisaamiseen yleensä liittyy, ja tosissani harkitsin kisailmoittautumisen perumista.

Valmistautuminen siis takkuili ja yleinen kisainto loisti poissaolollaan. Pääsin kuin pääsinkin silti pakokauhustani eroon ja kaiken valmiiksi kasaan, jes! Ei pidä luovuttaa vaikka tuntuisi siltä, siitä minua muistuttavat sekä olkkarin hyllyllä nököttävä pokaali että ihmisiltä saamani palaute.

TehoStudio aka ääninauhan äänityssessiot
käytiin mun parvisängyn alla. :D

Olen hämmentyneen iloinen skittini aiheuttamasta reaktiosta. Rehellisesti sanottuna olin viime hetkille asti sitä mieltä, että tämä tulee olemaan huonoin tähänastinen esitykseni. Oli toki paljon hetkiä, jolloin nauroin omille ideoilleni ja mahtaville dubbausmateriaaleille ääneen. Sitten oli hetkiä, jolloin en yksinkertaisesti pitänyt siitä, mitä olen viemässä lavalle. Ja se on ehkä maailman inhottavin tunne. Koska jos en itse pidä esityksestäni, miksi kukaan muukaan pitäisi siitä?

Aina sitä tulee ajateltua omaa esitystään kriittisesti ja kuviteltua ettei se millään aukea yleisölle, mutta koskaan en ollut ollut näin pessimistinen tekeleestäni. Siihen vaikutti ehkä se, miten paljon nojasin lähdeteokseen; tuntui, etten tuo tarinaan tarpeeksi omaa panosta. Ja se että suuri määrä proppeja ja lavasteita lisää aina epäonnistumisen vaaraa. Jälkikäteen ajateltuna huoli riittävästä panostuksesta tuntuu tietysti typerältä murehtimiselta. Tottakai amerikkalaisen piirrossarjan jakson muuttamisessa kolmeminuuttiseen näyteltyyn lavamuotoon omin avuin on riittävästi omaa panosta.

Kilpailupäivänä alhainen verensokeri, nestehukka, kolmen tunnin yöunet, jännitys ja (löyhästikin nyöritetty) korsetti olivat sellainen killercombo, että jossain vaiheessa pohdin bäkkärillä, pysynköhän ihan oikeasti edes tajuissani lavaosuuden verran. Ahdisti, kun oma kehoni kävi vastustamaan koko tilannetta.

Sitten seurasi perinteiset jännityksen seuraavat vaiheet; aivojen nollautuminen, hyväksyntä ("teuraaksihan tässä ollaan menossa mutta eipä sitä enää voi paetakaan...", kuten minä aina sanon), ja lopulta leveän hymyn kasvoille nostattava adrenaliinivyöry. Jännitysjarrut pois, adrenaliinikaasu pohjaan ja liikkeelle!

© Teppo Suominen

Lavalla minulla oli paljon pikkujuttuja muistettavana ja nopeita ajatuskulkuja huomioitavana. Ääninauhaa tehdessä en vielä tiennyt liikkumisestani paljoakaan, joten jälkikäteen harmitti kun nauhassa ei ollut joissain kohdissa niin sanotusti "tilaa ajatukselle"; välillä oli pakko suunnata vauhdilla seuraavaan asiaan tai mielentilaan, vaikka edellistä olisi ollut kiva vielä vähän fiilistellä ja tehdä näiden kahden asian välinen siirtymä hieman rauhallisemmin. Lavaosuus olikin hämmentävästi samaan aikaan "KESKITY, MUISTA TÄMÄ JA TÄMÄ JUTTU, AJOITA OIKEIN" -paniikkia, ja toisaalta samalla adrenaliinin eteenpäin ajamaa tykitystä ilman, että tekemisiään juuri ehti ajatella. Tuntuu että vain tein jotain enkä muista näin jälkeenpäin yhtään, mitä ja miten. Suurimmaksi osaksi skitti kumminkin meni niin kuin pitikin, ja lempparikohtani "tämä triggeröi minua!" upposi yleisöön paremmin kuin olisin koskaan uskaltanut toivoa. Kuulen siitä edelleen kehuja, viimeksi nyt viime lauantaina. :D ♥

Palkintojenjaossa toistui taas sama kuvio kuin mm. Frostbitessa. Toisin sanoen en uskonut sijoittuvani, ja kun kolmanneksi tullut palkittiin, luulin varmistuvani siitä ettei sijoitusta tule, koska pidin itse kolmanneksi tulleen suoritusta huomattavasti parempana kuin omaani. Ja kuten Frostbitessa, sain tälläkin kertaa toisen sijan. Mitä ihmettä!

HAPPYYYYYY
© Matias Tukiainen

Paljon iloisia kasvoja palaamassa lavalta backstagelle.
Tää kuva saa mut ihan superiloiseksi!
© Matias Tukiainen

Team Bäkkäri-itkut, lootattu Ilonan Twitteristä.
Parkumaanhan siinä joutuu, kun muun muassa joku tuore
maailmanmestaruusedustaja kehuu lemppariesiintyjäkseen ;____;

Femme-skitistä olen velkaa monelle ihmiselle. Riikka (tai Kurttu) oli toinen ääninäyttelijä itseni lisäksi; minä tein Femmen ja Pipan äänet, Riikka taas ääninäytteli Papua ja Poppanaa. Dubbaaminen oli mielettömän hauskaa, vaikkakin paaaaljon vaikeampaa kuin kuvittelisi. Ohjasimme kuitenkin toinen toisiamme ja nauhasta tuli kotioloissa tehdyksi todella muikea!

Ääninauha oli niin iso kaaos, että alun selostajaäänen castaaminen tapahtui lennosta deadlineiltana. Kiirepaniikissa laitoin Kibille viestin, jonka sisältö taisi olla luokkaa "kuinka nopeesti pystyt äänittämään ja lähettämään mulle muutaman lauseen? deadline muutaman tunnin päästä". Kibi toimi oitis, dubbasi hyvin, lähetti monen monta vaihtoehtoa joista valita, ja vielä käski sanomaan jos pitää vetää uudestaan, vaikka minulle olisi kelvannut tuossa kohtaa melkein mikä tahansa. Maailman kultaisin jäbä!

Assari-Pörrö ja kampasessio bäkkärillä
© Matias Tukiainen

Lava-assistentti vaihtui viime hetkillä lennosta ja luottopakkini Pörrö nappasi hommasta kiinni uskomattoman hyvin. Parempaa lava-assaria ei voisi olla; Pörrö tietää miten toimin, mitä haluan tehdä, miten asioiden kuuluu toimia. Pörrö myös juoksi yhtenään hakemassa puolestani milloin mitäkin juttuja bäkkärin eri kerroksista, kun puku ja/tai huonovointisuus esti itseäni säntäilemästä.

Semmoista. Seuraavassa merkinnässä höpäjänkin sitten ajankohtaisemmista asioista, eli SM-reissusta. (Tai no, se ajankohtaisuushan riippuu tietysti siitä, kuinka kauan onnistun pitkittämään seuraavan merkinnän tekoa...)