Täysin tapojeni vastaisesti kirjoitan conifiiliksiä conisunnuntain iltana enkä vasta paria kuukautta myöhemmin. Otan tosin käyttöön toisenlaisen lähestymistavan enkä vain listaa tapahtumassa pitämiäni pukuja, vaan vuodatan vähän enemmänkin tunteita, sillä sisälläni on niitä juuri nyt paljon.
Meidän skene on uskomaton. Ja kun puhun meidän skenestä, puhun kaikista, mikä liittyy conittamiseen, conien järjestämiseen, cosplayyn, japanilähtöisiin harrastuksiin – kaikkeen, mitä perheenjäseneni hyvin lempeästi kutsuisivat hörhöilyksi. Meidän skene pyörittää ja kehittää itse itseään. Meidän skene on täynnä lahjakkaita ihmisiä, jotka päättävät tehdä asioita ja tekevät ne. Ja vaikkei olisikaan millään tavalla mukana järjestämässä tapahtumia, harrastaminen ja tapahtumassa käyminen on osa skeneä. Conikulttuuriin kuuluu niin paljon eri osa-alueita, että se mikä ei nappaa yhtä, luistaa toiselta.
Olin siis tänä viikonloppuna
Popcultissa, koska lupauduin työskentelemään tapahtumassa kirpputoritiimissä. Lähdetäänpä nyt siitä, että ylipäätään se, että tämänkaltaisia tapahtumia on olemassa, on huikea juttu kun sitä oikein jää miettimään. Kysehän on siitä, että harrastajat järjestävät tapahtuman, jollaisessa haluaisivat itse käydä. Coni ei pystytä itse itseään. Coneja ei järjestä se jokin mystinen iso taho siellä jossain, vaan yksittäiset ihmiset. Haluaisin tarjota jonkinlaisen kollektiivisen selkääntaputuksen tai lämpimän kädenpuristuksen kaikille, jotka tekevät töitä tarjotakseen skenelle tapahtumat, joissa pörrätä.
Kirpputori nouskoon myös esimerkiksi ihmisten kyvystä saada aikaan hienoja asioita. Kirppari toimii vapaaehtoisvoimin ja voittoa tavoittelematta. Tuot tavarasi myyntiin, kirpparitiimi hoitaa myynnin, sinä keräät voitot. Helppoa ja mukavaa. Kirpparityöntekijöillä piisaa kiirettä, mutta ainakin itse nautin silti tiimissä työskentelystä. Ja vähän luulen, että perusvänkärinä tiedän vain murto-osan siitä, miten paljon käytännön järjestelyitä sen takana oikeasti on (lue:
Laura, miten sä osaat esim. kaiken?).
Kävin lauantaina kuuntelemassa myös luentoa
Koska canon ei riitä, jonka aiheena oli
fanfiction ilmiönä Suomessa. Itselleni mieluisasta aiheesta oli ihana kuunnella tutkimuspohjaista tietoa ja mietin pariinkin otteeseen, miten siistiä on, että kulttuuri kehittyy koko ajan, mielipiteet muuttuvat ja tällaisista ns. oudoistakin harrastuksista tulee vakavammin otettavia lajeja, joista voi tehdä vakavasti otettavia tutkimuksia. Ja ehdinhän minä liikuttuakin luennon aikana, sillä erään fanfictionin harrastajan kertomus siitä, miten harrastus on osaltaan auttanut masennuksen ylipääsyssä, kolahti kovaa. Muistin yhtäkkiä, miten valtavan suuri merkitys sillä on, että ihmisellä on harrastus ja sosiaalinen ympäristö, jonka parissa viihtyy.
Minulle on tärkeää, että saan vapaasti nauttia niistä jutuista, joista nautin. Tasaisin välein koin viikonloppuna hetkiä, jolloin joku kavereistani vaikkapa ihasteli minusta välittyvää intoa jonkun fanittamani asian suhteen, tai kipitti kertomaan minulle myynnissä olevasta lempisarjani merchistä. Tällaiset pienet jutut hymyilyttävät kauan.
Fanittaminen on iso osa identiteettiäni. Minulle rakkaat sarjat ja hahmot ovat asia, joka oikeasti tekee minut onnelliseksi. Kun sitä seikkaa kunnioitetaan ja tuetaan, minua kunnioitetaan ja tuetaan. Kun juttelet kanssani lempihahmoistani, olet paikalla hetkessä, joka on minulle tärkeä. Kanssaharrastaja ymmärtää, miltä se tuntuu, vaikkei fanittaisikaan samaa sarjaa.
Sunnuntaina pääsin keskittymään
cosplayyn. Olin pyytänyt hetken mielijohteesta Twitter-tuttua cossipariksi, koska meillä sattui olemaan valmiiksi olemassa mätsäävät cossit minulle rakkaista hahmoista. Etukäteen jännitti, mutta näin jälkikäteen lähinnä hämmästelen sitä, miten jonkun kanssa voikin juttu luistaa noin nopeasti. Ei tunnu siltä, että olisin tutustunut
Annaan oikeastaan vasta tänään. Se merkitsee hirveästi minunkaltaiselleni ihmiselle, joka on loppujen lopuksi arka ottamaan kontaktia uusiin ihmisiin ja jonka takaraivossa aina vähän nakuttaa pieni yksin jäämisen pelko.
Meidän skenessä tuntemattomien juttusille käyminen somen kautta tai kasvotusten on hyväksyttyä, yleistäkin. Ja tietysti on ihan eri asia jutella pikkukivoja juttuja työkaverin kanssa (no offense, työkaverit) kuin meuhata yhdessä yhteisistä intohimoista samanhenkisen ihmisen kanssa ja nauraa fanipiirin insidevitseille.
Meillä oli parikin
photoshoottia eri kuvaajien kanssa. Coneissa valokuvaajat toimivat palkatta, omaksi ilokseen, kehittyäkseen valokuvaamisessa tai ihan vain tehdäkseen juttua, josta tykkäävät. Se on minulle cossaajana iso ilonaihe, sillä omasta puvustaan tai hetkestään rakkaana hahmona on ihanaa saada laadukkaita kuvia muistoksi ja jaettavaksi. Tämäkin ihanan pyyteetön yhteistyön muoto, jossa cossaaja tarjoaa itsensä malliksi kuvaajalle ja kuvaaja kameraansa ja taitojaan cossaajalle, jaksaa ihastuttaa minua.
Alan uskoa, että jos omaa avoimen mielen, minkä tahansa vahvuutensa saa tuotua yhteisön iloksi. Tiedän
ystäväni pitäneen sunnuntaina
tanssikaraokehuonetta, joka on minusta ihana idea. Tällainen matalan kynnyksen osallistava toiminta conissa voi auttaa jotakuta löytämään odottemitasta itselleen uuden harrastuksen (vieläpä liikunnallisen sellaisen) tai ihan vain auttaa hölläämään muun elämän keskellä. Avajaisissa ja päättäjäisissä taas muutama kaverini soitti
livemusiikkia triona, koska he sattuvat olemaan sekä conikansaa että musiikin harrastajia. Ja jos yhtään aistin oikein yleisössä vallitsevaa henkeä, niin aika monia esitys ilahdutti.
Päivän aikana oli paljon mahtavaa nähtävää, mutta isoimman wow-reaktion minussa sai kuitenkin ehdottomasti aikaan cosplaykilpailujen yhteydessä esitetty
Party Like a Russian -CMV eli cosplay music video. Haukoin henkeä monessa kohtaa videota kauniin toteutuksen ja koko projektin eteen ilmiselvästi nähdyn vaivan ansiosta. En kykene käsittämään, miten noin vaikuttavaa ja ammattimaista jälkeä on saatu aikaan harrastuksen vuoksi, ihan vain rakkaudesta itse tekemiseen ja fanituksen kohteisiin.
Viimeistään Party Like a Russian sytytti minussa sen palon, johon olen nyt vähällä pakahtua. Se laaja erilaisten taitojen kaarti, joka näissä piireissä näkyy, inspiroi minua valtavasti; meistä on vaikka mihin.
Meidän. Skene. On. Uskomaton.
Tänä viikonloppuna olen itse ollut paljon jalkeillani, olen tehnyt asiakaspalvelutyötä, olen poseerannut kameroille ja seurannut puhe- sekä esittävää ohjelmaa. Olen hymyillyt ja minulle on hymyilty, olen nauranut ja kanssani on naurettu.
Minulla on rakastettu olo. Ihmiselle, jolle se ei ole mikään itsestäänselvyys, se merkitsee paljon.
Arkeen paluu täältä onnellisuuskuplasta tuntuu aina vaikealta, mutta onneksi seuraava vastaava tapahtuma on jo nurkan takana.
Rakastakaa hörhöyttänne. ♥
